Digiajan pihdeissä

Eduskunnan syysistuntokausi on alkanut, koululaiset ovat palanneet työhönsä, viimeisetkin kesälomalaiset toimiinsa. Olemme kaikki taas tiiviisti koneidemme äärellä, kuka minkäkin kokoisen härpäkkeen. Olimmeko niistä irti hetkeäkään? Kaipaako kukaan viestimistä vapaata aikaa edes?

Yhteiskunnan digitalisoitumista kuuluu vallitsevan totuuden mukaan ihailla varauksetta. Tunnen itseni vanhanaikaiseksi vastaan pyristelijäksi, kun digitys koettelee kestävyyttä. En ole ainoa ylirasittunut. Ihmisiltä vaaditaan sähköistä ja salamannopeaa viestintää yli äyräiden. Asiat on hoidettava omatoimisesti ja omilla laitteilla, aa:sta öö:hön.

Pääsikö posti tukkeutumaan? Muistitko palatessasi salasanan, jos toisenkin? Onko kesäkuvat kännykästä pistetty pilveen? Pysytkö perässä, kun nuoriso pelaa ja pälpättää yhä uusilla ja erilaisilla palstoilla? Kasvotusten käytävän keskustelun voi korvata perheen, työporukan tai ystäväpiirin sisäisillä whatsup -ryhmillä. Kätevää, mutta kanssakäymistä köyhdyttävää? En ole vakuuttunut siitäkään, että ihmiskontaktiin pohjaavan asiakasneuvonnan vaihtuminen nettichatti -palstaan parantaa ja tehostaa palvelua.

Useissa kunnissa on siirrytty käytäntöön, ettei luottamushenkilöille postiteta kokouskutsuja ja esityslistoja enää lainkaan. Saavat kehotuksen noutaa kunnantalolta kullekin oma läppäri. Sähköinen asioiden ja aikataulujen selaaminen ei kaikilta suinkaan suju. Siihen pakotetaan. Miten tästä kaikesta kuuluu selvitä? Miten käy niiden ihmisten, joilla digitaitoja ja -laitteita ei ole, eikä tule? Lapsistamme kasvaa oman aikakautensa eläjiä isommitta ongelmitta, mutta onko vaarana menettää merkityksiä, joiden arvon ymmärrämme vasta niiden kadottua?

Ehtivätkö sähköisten oppimisympäristöjen päivittämisessä painivat opettajat oppilaineen paneutua olennaiseen? Pitäisi jäädä aikaa myös olla asioiden äärellä ja ihmetellä. Päivän alussa, keskellä ja lopussa opettaja kirjoittaa digimerkinnät ja -muistiinpanot jokaisesta opetusryhmästä, sähköisiin järjestelmiin tietenkin. Vanhemmat voivat sitten kommunikoida digilaitteillaan koulun suuntaan.

Jopa arvostetut kasvatustieteilijät kritisoivat digitaalisuuden kasvavaa ylivaltaa kouluissa. Ei pidä säikähtää, olisi vain viisasta jalostaa uudistushankkeita harkitun analyysin pohjalta. Ministeri Sanni Grahn-Laasosen vetämässä opetuksen digitalisoinnin kärkihankkeessa vaikuttava professori Pasi Sahlberg pohtii, miksi lisätä ruutuaikaa koulussa, jos lapsemme tuijottavat ruutuja jo muutenkin liikaa (Talouselämä 21.8.). On hyvä kysyä, viekö digi opetusta yksilön vai yhteisön suuntaan.

Ruotsalainen professori Inger Enkvist ihmettelee, miksi Suomessa unohdetaan koulujemme valtit, ammattitaidolla ja antaumuksella itsensä likoon laittavat opettajat. Nyt heittäydytään kokeilemaan uusia, Ruotsissa jo kyseenalaistettuja opetusmenetelmiä (Yle.fi 23.8.). Kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylä puolestaan muistuttaa, että tietotekniikan tärkeydestä huolimatta vaarana voi olla luovan ajattelun, pohdiskelun ja käden taitojen inflaatio, joita useissa ammateissa yhä tarvitaan (SK 12.8.).

Päättäjänä minun kuuluu työkseni pohtia, miten asiat Suomessa olisivat piirun verran paremmin. Olisiko sittenkin parempi olla uuvuttamatta kokonaista kansakuntaa sähköisillä asioimismenetelmillä, tuottaen samalla työttömyyttä palvelualoilla ja kolkkoutta keskinäisessä kanssakäymisessä? Minä ja muutkin, mukaudumme kyllä muuttuvaan maailmaan. Malttia ja harkintaa digi-intoiluun vain tahdon kuuluttaa.

Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 6.9.2017.