Hetkiä

”Äiti, näittekö niitä veteraaneja?” oli ensimmäinen jo eteisessä kuulemani kysymys viime viikon itsenäisyyspäivän juhlasta kotiin palatessa. Tärkeä huomio, josta ilahduin monestakin syystä.

Maamme itsenäisyyttä puolustaneet veteraanit ovat vuosi vuodelta yhä korostuneemmin tärkeimpiä kunniavieraita tasavallan presidentin juhlavastaanotolla, näin kuuluu olla. Arvokasta on, että lapsikin sen huomaa ja ymmärtää jotain erityisestä merkityksestä, joka tuolla sukupolvella meille kaikille on.

Ennen oli kaikki toisin – moni ajattelee, että paremmin. Enpä tiedä. Jokainen sodan kokenut osaa arvostaa rauhaa. Naapurin suhteen kaikki on siltä osin ollut paremmin jo yli 70 vuotta. Toisin kaikki kuitenkin nyt on, monin tavoin.

Yhteiskuntarauhan suhteen ei näytä aivan tasaiselta. Sata vuotta sovintopuheesta on kulunut, uusia ihmisten välisen eripuran ja uhkakuvien aiheita on ilmaantunut. Yhteishengen sanotaan olevan heikompaa, vastuullisuuden kanssa sama juttu.

Ovatkohan nykyisin asiat liiankin hyvin, arki ja elämä niin helppoa? Tuskin aivan näinkään, entisten tilalle ovat tulleet uudet vaikeudet, toisenlaiset. Lapset saavat kulloinkin sellaisen Suomen, jota aikuiset ovat rakentaneet.

Ehkä elämä ennen oli selkeämpää ja yksinkertaisempaa, ihmiset vähempien ristiriitojen paineessa. Ehkä oli aikaa tehdä asia kerrallaan. Jos ei ollutkaan tekeminen, tuotanto ja tehokkuus äärimmilleen viritettyä, olihan henkinen ja aineellinen jälki usein sentään huolellista ja kestävää.

Tässä on nykyajan ihmisen haaste ja toive. Olla vähemmän ja enemmän yhtä aikaa, osata keskittyä kulloinkin olennaiseen. Harvinainen taito, usein hädän hetkeen saakka hukassa.
Näinhän minä niitä veteraanejakin sentään, vilaukselta jopa 106-vuotiaan vanhimman juhlavieraan, vaikka en kohokohtia lauluesityksineen tietysti voinut lähietäisyydeltä seurata.

Hetkistä ja vilauksista pitkäkin elämä on tehty. Uuden mutkan taakse ei koskaan näe kaukaa.

 

Kolumni on julkaistu Kalajokiseutu -lehdessä 13.12.2018