Hiiltä nieluihin, ei ilmakehään

Sain hiljattain seikkaperäisen selostuksen erään turvetuotantoalueen vaiheista. Turvetuottaja kyseli minulta, onko mielestäni ollut järkevää, että alun perin puun tuotantoon ojitettu kitukasvuinen alue, joka on hyödynnetty täysimääräisesti turpeen tuotantoon, on tuotannon päätyttyä käytetty vielä uudelleen metsitykseen, peltoviljelyyn ja virkistyskäyttöön. Kaikesta päätellen oli toimittu järkevästi.

Puuta heikosti tuottavia, metsätalouskäyttöön ojitettuja turvemaita on aivan liikaa. Kunpa edes murto-osalla niistä olisi siirrytty järkevämpään ja tuottoisampaan toimintaan. Toinen vaihtoehto epäonnistuneeksi todetun metsäojituksen myötä on tukkia ojat ja hakata heikkokasvuinen puusto pois eli ennallistaa suo, joka näin toimien ajan kanssa palautuu lähes luonnontilaan. Toimintatavan valinta riippuu olosuhteista.

On tunnustettava, että itikoista ja risukoista riippumatta luonnontilainen suo on lajistoltaan rikasta ja arvokasta sinänsä. Monet meistä, kuten minä itsekin pohjoisen hillasoilla ja rääseiköissä rämpineenä, nauttivat soista sellaisenaan. Valtaosa luonnontilaisista soistamme on vuosisatojen saatossa raivattu pelloiksi, turvetuotantoon, talousmetsiksi, tekoaltaiksi tai muuhun ihmiskäyttöön. Jäljellä olevia soita on syytä vaalia. Ne ovat myös osin vakavasti taantuneen kanalintukantamme elinehto.

Nykyiset turvetuotantoalueet on järkevää hyödyntää loppuun saakka. Uusia luonnontilaisia soita ei kuitenkaan pidä enää ojittaa. Tähän on monta syytä. Turvetuotannossa on huolehdittava entisiä aikoja huomattavasti paremmin vesiensuojelusta. Liian monet kirjasvetiset purot, joet ja järvet ovat turvetuotannon humusvesistä samentuneet piloille. Entiset ”synnit” ovat pilanneet myös turvetuotannon mainetta paikoin pahastikin.

Ilmastopäästöjen näkökulmasta luonnontilaiset suot ovat hiilen sitojia, aivan kuten kasvava metsäkin. Paksuihin turvekerroksiin varastoituneen hiilen on hyvä pysyä suossa. Poltettaessa turpeen hiilidioksidipäästöt ovat samaa luokkaa kuin kivihiilellä. On potaskaa väittää vihreiden kannattavan kivihiilen polttoa turpeen sijaan. Hallituksen esittämä kivihiilestä luopuminen on erinomainen asia. Asteittain on luovuttava myös polttoturpeesta, syykin on sama.

Hiilimäärä, joka vapautuu paksuturpeisen suon hiilivaroja poltettaessa, ei varastoidu samalle pinta-alalle turpeennoston päätyttyä istutettuun metsään. Nettotulos on ilmakehää lämmittävä. Hiilen sitoutumista uudelleen soistuvaan maahan joutuu odottamaan likimain tuhansia-kymmeniä tuhansia vuosia, suotyypistä riippuen. Tämän aikajanan voi ilmastopäästöistä ja niiden rajoittamisesta puhuttaessa unohtaa. Tämä on myös syy, miksi turve luokitellaan fossiiliseksi polttoaineeksi. Uusiutuminen on liian hidasta. Kivihiili ja öljy kuuluvat samaan kategoriaan, uusiutumisen tahti vain on vielä hyvin paljon hitaampi, satoja tuhansia vuosia.

Turvetuotanto on maakunnassamme merkittävä työllistäjä erityisesti haja-asutusalueilla. Turvetuotannosta asteittain luopumisen on siis tapahduttava hallitusti ja pitkän siirtymäajan puitteissa. Turvetta tarvitaan vielä pitkään myös seospolttoaineena monien pääpolttoaineiden, kuten hakkeen seassa. Pääsuuntauksena meidän tulee tavoitella päästöiltään hiilineutraalia yhteiskuntaa.

Kolumni on julkaistu Kalajokilaaksossa 18.11.2016.