Hillasoiden satoa

Liekö silkkaa sattumaa, satavuotiaan Suomen soilta on tänä vuonna kerättävissä paras hillasato miesmuistiin! Kävin viime viikolla Etelä- ja Koillis-Lapissa mökkeilemässä, hillareissulla ja sukuloimassa perheeni kanssa. Vuosien ajan piilossa pysytellyt geneettinen alttius hillahulluuteen pääsi taas pinnalle, kun kypsää kerättävää oli raakojen seassa joka jängällä! Enoni arveli edellisen yhtä hyvän hillavuoden osuneen 80-luvun alkupuolelle. Muistan sen hämärästi itsekin.

En ole lainkaan huolissani, etteikö satoa riitä joka hillastajalle. Nyt kannattaa poimia tulevienkin vuosien varalle, näin kullankeltaista loistoa soilla ei nähdä edes joka vuosikymmen, vuosista puhumattakaan. Lakiin kirjatut jokamiehenoikeudet suovat kaikille takuulla riittävästi hillastuslääniä. Marjabisneksessä pitää kuitenkin muistaa selvittää muutamat perusasiat palkkapoimijoille. On hirveää tuhlausta noukkia raakaa marjaa, taajamien lähisuot ja metsät voisi suosiolla jättää huonokulkuisille ikäihmisille ja lapsille. Ajo-ohjeitakaan ei voi liikaa korostaa.

Suolla marjasadon perässä rämpimisen ihanuutta ei voi kaikille todistaa. Onhan se niinkin, että toiset tykkää ja toiset ei. Tänä vuonna ensikertalainen pääsee halutessaan helpolla. Kuulo- ja näköetäisyydellä melkein minkä tahansa pohjoisen mökin pihasta ja tien varresta löytyy noukittavaa. Karhuilla pelottelu on pääasiassa vanha konsti pitää enimmät etelän ihmiset loitolla hilla-apajilta. Viheltele vaikka mennessäsi!

Jos suoluonnosta nauttivaa jokin voi häiritä, mielestäni häiriötekijä pahimmasta päästä ei suinkaan ole inisevien ystävien määrä, vaan jatkuva kaivinkoneen rouskutus. Sitä kuulee vielä turhan usein, ikävähkö on seurauskin. Heikosti puuta tuottavia, metsätalouskäyttöön ojitettuja turvemaita on jo liikaa. Suurin osa luonnontilaisista soistamme on vuosisatojen saatossa raivattu pelloiksi, turvetuotantoon, talousmetsiksi, tekoaltaiksi tai muuhun ihmiskäyttöön. Jäljellä olevia soita on syytä vaalia.
On viisasta tunnustaa, että itikoista ja rääseiköistä riippumatta luonnontilainen suo on lajistoltaan rikasta ja arvokasta sinänsä. Suot ovat myös osin vakavasti taantuneen kanalintukantamme elinehto. Metsämiehet ja -naiset ovat marjastajien ohella iso suoympäristöjä erityisessä arvossa pitävä joukko.

Nykyiset turvetuotantoalueet on järkevää käyttää loppuun. Uusia luonnontilaisia soita ei kuitenkaan pidä ojittaa. Tähän on monta syytä. Liian monet purot, joet ja järvet ovat turvetuotannon ja metsätaloudenkin ojitusvesistä ruskettuneet. Äitini, enoni ja tätini muistelevat pientä pohjoista kotijokeaan kirkkaana talousveden lähteenä. Enää eivät pyykit joessa valkene, eikä raudanmakuista ruskeaa virtaa juomavedeksikään voi kelpuuttaa. Entiset ”synnit” ovat pilanneet turvetuotannon mainetta paikoin pahastikin, vesiensuojelusta on huolehdittava tarkoin.

Ilmastopäästöjen osalta luonnontilaiset suot ovat hiilen sitojia, aivan kuten kasvava metsäkin. Paksuihin turvekerroksiin varastoituneen hiilen on syytä pysyäkin suossa. Polttoturpeen päästöt ovat samaa luokkaa kuin kivihiilellä. On pötypuhetta väittää vihreiden kannattavan kivihiilen polttoa turpeen sijaan. Hallituksen esittämä kivihiilestä luopuminen on mainio asia. Asteittain on luovuttava myös polttoturpeesta, syykin on sama. Turvetta tarvitaan vielä monien pääpolttoaineiden, kuten hakkeen seassa. Päätavoitteena tulee silti olla päästöiltään hiilineutraali yhteiskunta sekä jäljellä olevan rikkaan suoluonnon säilyminen.

Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 9.8.2017.