Kultaakin kalliimpaa

Juuri juhlittu joulu on viattoman vastasyntyneen ja kaikkien lasten juhla. Lapsi on vanhemmilleen kultaakin kalliimpi lahja, jota soisi kohdeltavan vaalien ja varjellen, rajoja asettaen ja rakastaen. Sopiva määrä riittämättömyyden tunnetta ja omantunnon pistoksia kuulunee vanhemmuuteen. Jos ne pitävät vanhemman valppaana, hyvä näin. Lapselle nuo tuntemukset eivät kuulu. Lapsen tulee saada tuntea olevansa hyvä sellaisenaan, huolenpitämisen arvoinen, ehdoitta.

Onko joulun viettämisestäkin tullut kultaa kalliimpaa? Ei tarvitsisi olla. Moni sotien jälkeisessä Suomessa lapsuutensa niukkoja, mutta ehkä silti tai juuri siksi lämminhenkisiä jouluja viettäneet katsovat tavaran ja lahjojen paljoutta toisin silmin kuin nykyajan lapset vanhempineen. Koulusta saatu piparkakku ja omena saattoivat olla 50-luvun lapsen ainoa, mutta sitäkin odotetumpi joululahja. Ehkä hieman maltillisempi runsaus riittäisi nykyisinkin. Kohtuutta kannattaisi oppia arvostamaan kaikilla tasoilla.

Kotimainen lapsiperheiden köyhyys ei ole kadonnut, se jopa kasvaa hälyttävästi. Perheet ovat entistä eriarvoisempia keskenään monin tavoin. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana köyhissä perheissä elävien lasten määrä on lähes kolminkertaistunut, eikä köyhyys koske enää vain yksinhuoltajien ja työttömien lapsia. Ihan tavallisissa työssäkäyvien vanhempien perheissäkin eletään entistä useammin niukkuudessa.

Myös koululaisten osaamistasoa mittaavan PISA-tutkimuksen tämänvuotiset tulokset huutavat hälyttävää viestiä: eriarvoisuus lisääntyy niin alueellisesti kuin sukupuolten välillä. Kun kotitaustan ja sosioekonomisen aseman vaikutus oppilaiden osaamiseen oli Suomessa vielä vuonna 2009 PISA-tutkimusmaiden pienimpiä, on se nyt voimistunut nopeasti. Heikkoudet ja puutteet tuntuvat kasautuvan samoille lapsille ja perheille. Tällaista kehitystä ei pidä hiljaa hyväksyä.

Lapsia syntyi kuluneen vuoden aikana vähemmän kuin itsenäisessä, pian 100-vuotiaassa Suomessa koskaan aiemmin. Näin pientä syntyvyys ei ollut edes 1970-luvulla, jolloin suurten ikäluokkien vähäiset jälkeläiset, me nykyiset nelikymppiset synnyimme. Uusia suomalaisia kuitenkin tarvitaan jatkossakin, syntyvyyden laskusuuntaa on syytä pyrkiä muuttamaan. Mikään yhteiskunta ei pyöri ilman ahkeroivassa iässä olevia ihmisiä. Aikamme ilmapiiri ei näytä lisäävän tulevaisuuden uskoa tai rohkaisevan perheenlisäykseen. On siksi hyvin tärkeää pohtia sitä, miten nykyiset koululaiset, opiskelijat ja nuoret aikuiset yhteiskuntamme kokevat. Lapsi- ja perhepolitiikan ohella väliä on sillä, miten kohtelemme opiskelijoita ja millaista työllisyys- ja talouspolitiikkaa harjoitamme.

Yhteiskuntaamme vaikuttaminen kuuluu jokaiselle. Lasten kasvuympäristöt ja -olosuhteet luodaan aikuisten johtamassa maailmassa, jossa lapset tulee ottaa puheeksi ja lapsivaikutuksia arvioida paljon muussakin kuin päätettäessä päivähoidon resursoinnista tai perhe-etuuksien järjestelmästä. Keskustelua lapsista ja vanhemmuudesta käydään talouden raameja aseteltaessa aivan liian vähän. Perheitä, yhteiskunnan peruspilareita on rohkaistava ja tuettava hyvän elämän rakentamisessa ja lasten kasvattamisessa. Perhepolitiikka kaipaa uudistamista, tätä mieltä lienevät kaikki eduskuntaryhmät ja puolueet. Vaihtoehtoisia malleja uudistamisen suunnasta on useita. Niistä voidaan koota hyvä kompromissi, jossa tähdätään turvalliseen lapsuuteen ja nykyistä tasapuolisempaan vanhemmuuden ja perhe-elämän tukemiseen. Lapsissa on tulevaisuus.

Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 28.12.2016.