Mitä mää tekisin?

Tämä on tuttu kysymys useimmille vanhemmille, kesälomallakin. Itsekin huomaan vastaavani tähän kysymykseen lähes päivittäin, jopa useita kertoja. Tulipa siitä mieleeni vuoden luokanopettajaksi 2016 valitun Maarit Korhosen blogikirjoitus viime kesältä, otsikolla: ”Köyhä lapsi ei tee kesällä mitään”.

Lapsiköyhyys Suomessa lähti jyrkkään kasvuun 90-luvun lamakaudella, tarkalleen vuonna 1995, jatkuen aina vuoteen 2007 saakka, jolloin köyhiä lapsia oli Suomessa peräti 150 000. Reilussa kymmenessä vuodessa vähävaraisten lapsiperheiden ja siis niissä kasvavien lasten määrä lähes kolminkertaistui.

Entiseen ei ole palattu, vaikka lapsiköyhyys saatiinkiin hieman vähenemään, vuoteen 2012 saakka. Sitten alkoi taas köyhien lapsiperheiden osuuden kasvu. Ja näin mennään kaiketi edelleen. Lapsiperheiden talouden uhkana ovat useiden eri tukimuotojen leikkaukset. Kaikkein tärkeintä vahvojen julkisten palvelujen säilyttäminen onkin juuri kaikkein vähävaraisimmille.

Suomessa vähävaraisiksi lasketaan perheet, joiden käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia suomalaisten keskitulosta. Näissä perheissä asuu nykyisin noin 126 000 lasta.

Kaikilla arjen asiat eivät ole koko ajan ”kortilla”, köyhyysaste on suurinta yksinhuoltajaperheissä ja vähävaraisissa perheissä, joissa on sekä alle että yli 18-vuotiaita lapsia. 17-vuotiaana nimittäin loppuu lapsilisän maksaminen.

Sitten on vielä karummassa jamassa olevia tosiköyhiä perheitä, joissa vähätkin varat kuluvat päihteisiin, jolloin varaa ja kykyä ei ole edes lasten satunnaiseen ruokkimiseen. Yhtä heikko tilanne voi olla köyhän mielenterveysongelmaisen lapsella.

Köyhien perheiden lapset ovat vähemmän koulutettuja ja heillä on suurempi riski tulla koulukiusatuksi tai masentua. Lapset myös murehtivat perheen rahojen riittämättö­myyttä, ja lakkaavat pyytämästä vanhemmiltaan mitään. Kun ei pyydä mitään, eikä voisi pyytämälläkään juuri mitään saada, jää lasten maailmassa helposti ulkopuoliseksi.

Köyhänkin perheen lapsi on kesälomalla koulusta 10 viikkoa, päiväkodistakin yleensä vähintään kuukauden, ihan kuten kaikki muutkin tenavat. Ero on siinä, miten loma heidän arkeensa vaikuttaa. Köyhyydestä tai vanhempiensa muista ongelmista kärsivän lapsen turvalliset koulu- tai hoitopäivien rutiinit ja lämmin ruoka loppuvat lapsen perspektiivistä todella pitkäksi ajaksi.

Mitä nämä lapset kesäloman aikana tekevät, pitäisi olla jokaisen kuntapäättäjän ja kansanedustajan mielessä, joka vuosi. Maan hallitukselta ja kuntapäättäjiltä toivon erityisesti huomiota siihen, kuinka pysäytetään alueellinen eriarvoistuminen ja kuinka tulevat maakunnat on resursoitu, jotta ne voivat todellisuudessa aloittaa hyvinvointierojen kitkemisen. Näihin asioihin nimittäin voidaan vaikuttaa. Tehdään se.

Kolumni on julkaistu Keskipohjanmaa -lehdessä 23.7.2017