Muutoksen mittareita

Maailman megatrendit näkyvät ja vaikuttavat yhä selvemmin kaikkialla. Tarkastelipa asioita kansalliselta tasolta, kotikunnasta tai kauempaa, samat teemat ovat edessä. Kaupungistuminen, väestön ikääntyminen ja hyvinvoinnin korostuminen – ilmastonmuutos, raaka-aineiden riittävyys ja teknologian kehitys, keskiössä myös ruuantuotannon merkitys. Kaiken voi sanoa olevan suuressa murroksessa.

Erään ruotsalaisiin peltoihin perustuvan laskelman mukaan neliömetrillä viljelyalaa voi tuottaa joko 50 grammaa lihaa, 500 grammaa viljaa tai 5 kiloa juureksia. Luvut ovat taatusti suuntaa antavia, mutta vähintäänkin havainnollisia.

Tuotantopanoksia, kuten lannoitteita, vettä ja koneiden polttoaineita per tuotettu ruokakilo kuluu entiseen verrattuna moninkertainen määrä. Peltojen humuskin on katoavaista. Ei ihme, että maan kasvukunnosta meillä ja maailmalla puhutaan nyt enemmän kuin pitkään aikaan.

Ruuan tuotannon kannattavuusahdinkoa toivoisi korjattavan ainakin kahden keskeisen asian osalta. Pelkkää kylvämistä ja sadon peltoon kyntämistä ei pitäisi tukea. Kotimaisen, lähellä tuotetun ruuan arvoa ja arvostusta sen sijaan tulee nostaa.

Isoon muutokseen sopeutumisessa kaiken mahdollisen tuotannon tai paremminkin koko elämäntapamme kannattavuus ja kestävyys tulevat avainasemaan. Sopeutumistarve on syytä tunnistaa kaikilla tasoilla ja mieluiten oikeaan aikaan. Mistään emme olankohautuksella selviä.

Kotimaisista kestävyysvajeista yksi on muita inhimillisempi. Huoltosuhteen heikkenemistä ja väestönmuutoksia, ihmisten muuttoja, paluita, syntymiä ja kuolemia on mahtikäskyillä mahdotonta ohjailla. Katsotaanpa Kalajokea.

Viimevuodet väkiluku on meilläkin vähentynyt vuosittain, tahti on ollut kiihtyvää. Aihetta olisi syytä pohtia tosissaan. Jotain jää huomiotta, jos vetovoimaa kehutaan, mutta samaan aikaa väki vähitellen kaikkoaa.

Kolumni on julkaistu Kalajokiseudussa 21.2.2019.