Suomalaisen energiapolitiikan sokea piste

Harvoin näkee Fennovoiman kaltaista prosessia, jossa rikotaan kaikkia yleisesti tunnustettuja, niin liike-elämään kuin politiikkaankin liittyviä hyvän päätöksenteon kriteerejä, kohta kohdalta. Viimeisen kahdeksan vuoden kiivaiden ylä- ja alamäkien ravaamisen seurauksena hankkeen tavaramerkeiksi ovat muodostuneet alkuperäisten suunnitelmien jatkuva muuttuminen, johtoportaassa tiuhaan vaihtuva henkilöstö, kaikkien mahdollisten prosessien uusiminen tai aikataulujen venyttäminen ja lopulta kuitenkin ydinvoimalan rakentamisen eteenpäin survominen, keinoja kaihtamatta. Yhtiön olisi korkea aika tarkistaa asenneilmapiiriään.

Tämän kesän huipentumana, katsontatavasta riippuen, Fennovoiman taholta kyseessä näyttää olleen joko täydellinen piittaamattomuus eduskunnan tahtoa kohtaan tai ylimielisyys rakentamislupahakemuksen määräajan noudattamisen suhteen, ehkä peräti molemmat. Riittävän omistuspohjan vaivalloinen, viime hetkeen jatkunut kasaan haaliminen kertoo karulla tavalla investoijien tekemistä arvioista hankkeen houkuttelevuudesta. Aihetta ylpeyteen saa hakea.

Fennovoiman ympärillä käyty energiapoliittinen peli ei ansaitse kunniamainintoja myöskään hanketta härkäpäisesti ajaneiden tahojen, viimeisimpänä ministeri Olli Rehnin johtaman työ- ja elinkeinoministeriön tai Juha Sipilän luotsaaman hallituksen osalta. Yhtiölle vielä viiden vuoden valmisteluajan jälkeenkin, kaikista ennakkotiedoista ja normaalista menettelystä poiketen myönnetty reilu lisäaika ja kylmän sodan aikaisia energiapolitiikan kiemuroita vahvasti muistuttava valtionyhtiöiden vähintään epäsuora ohjailu Moskovan vierailuineen päivineen, koettelee kansalaisten luottamusta oikeudenmukaiseen, avoimeen ja yhteiskunnan etua ajavaan poliittiseen päätöksentekoon tavalla, jota voi olla vaikea paikata. Moni voi myös miettiä, olisiko tasapuolisuuden nimissä samaa kohtelua rakentamislupavaiheessa voinut odottaa myös muille mahdollisille ydinvoimayhtiöille.

Vastahakoisen valtionyhtiö Fortumin oli poliittisten, yhteiskunnallisten ja Venäjän liiketoimiinsa liittyvien suhteiden ylläpitämiseksi ilmeisesti lopulta pakko suostua mukaan, jopa ilman yhtiön havittelemaa vesivoimakoplausta ja poiketen täysin aiemmista linjauksista Fennovoimaan ryhtymisen suhteen. Fortumin lakoninen pörssitiedote 5.8. kertoi olennaisen; Fennovoima on pakkopulla, joka jostain syystä on vain nieltävä. Yhtiö totesi, ettei ydinvoiman rakentaminen täysin uudelle paikkakunnalle ole ollut sen tavoite, mutta näin Fennovoima-hankkeessa päästiin eteenpäin. Muuten ei olisi päästy. Mitä se kertoo hankkeen tarpeesta kotimaiselle elinkeinoelämälle ja teollisuudelle, saati liiketaloudellisesta kannattavuudesta? Viime hetkellä mukaan lähteneen rakennusyhtiö SRV:n edustaja kertoi yhtiön halunneen Fennovoimaan mukaan jo vuonna 2010. Miksi SRV ei siis hankkinut omistukseensa isännättömiä osakkeita Fennovoimasta jo aiemmin, niitähän on ollut saatavilla runsain mitoin, vuodesta 2012 lähtien.

Kokonaisuutena Fennovoiman tähänastinen tarina, yhdessä epäonnistuneen Olkiluoto 3 -hankkeen kanssa, on omiaan vahvistamaan sitä kansalaisten, elinkeinoelämän ja poliitikkojen näkemystä, jonka mukaan uuden ydinvoimakapasiteetin rakentaminen on nykyisille ja varsinkin tuleville energiamarkkinoille heikosti perusteltavissa. Vastuu pitkäaikaisista energiapoliittisista linjauksista kuluu maamme poliittiselle johdolle. Uhka vastuullisen, puhtaan ja kotimaiseen uusiutuvaan energiaan perustuvan energiatalouden luomiselle ei suinkaan tule idästä, se on valitettavasti aivan kotikutoista tekoa. Sipilän hallituksella oli mahdollisuus kääntää maamme energiapolitiikan kurssi reippaasti moderniin suuntaan, siihen ei rohkeutta löytynyt.

Kirjoitus on julkaistu Keskipohjanmaassa 9.8.2015.