Valoa kohti

Kirkko on monelle meistä pyhä paikka, usein myös henkilökohtaisen elämän muistojen keskus. Kirkko on usein paikkakunnan kulttuurihistoriallisesti tärkeimpiä ja kauneimpia rakennuksia. Koko Kalajokilaaksossa ja lähipitäjissä viimeviikkoista Ylivieskan kirkon tuhoisaa tulipaloa ja uutisointia aiheesta oli kovin surullista seurata, pääsiäisen vieton keskellä. Onneksi sentään fyysisiltä henkilövahingoilta vältyttiin, henkisen puolen vahingot sekä aineelliset ja historialliset tappiot sijaan ovat suuret.

Itseäni eniten ei kuitenkaan surettanut vahinkojen hinta tai vakuutuksen kattavuus, vaan se, ettei kukaan meistä tunnu pystyvän pelastamaan yhteiskuntaamme ja sen yksilöitä vinksahtamasta aivan pois raiteiltaan. Mikä meitä ja koko elämänmenoa oikein vaivaa? Saman kysymyksen esitin itselleni luettuani uutiset uusimmista traagisista terroriteoista, niin Belgian Brysselissä kuin Pakistanin Lahortassa. Valitettavasti ihmisen tuhovoimainen puoli historiasta näyttää toistavan itseään, liian usein. Ihmiselämän hintaa ei voi edes määritellä, se on mittaamaton.

Ihmisyyden hienoimpia puolia on kuitenkin kyky selviytyä, miltei mahdottomistakin asioista. Se on kykyä nähdä valoa pimeyden keskellä, tavoitella sitä ja suunnata kulkuaan oikeaan suuntaan. Aina ei tunnu siltä, että yhteiskunnallisessa päätöksenteossa olisimme matkalla kohti valoisampaa tulevaisuutta. Silloinkaan ei ole varaa lyödä hanskoja tiskiin eikä menettää toivoa paremmasta.

Yksi yleisen ja yhteiskunnallisen kieroonkasvamisen alkujuuria on mielestäni vuosikymmenestä toiseen aina vain suuremmaksi kasvanut kilpailu kaikilla elämän tasoilla. Oman edun ja voiton tavoittelun yleistyminen ja yksilön korostaminen yhteisön ja yhteisen edun sijaan on monelle meistä liikaa. Vahvimmat aina jotenkin pyristelevät päänsä pinnalle, mutta miten mahtaa käydä heikoimpien? Eri tavoin heikoimmat taitavat olla juuri niitä, jotka ennen pitkää eniten tuhoa ja murhetta saavat aikaan. Se ei ole kenenkään etu.

Kolumni on julkaistu Kalajokiseudussa 31.3.2016

Vieritä ylös